Sellainen päivä, millaiset alushousut

Näin isänpäivän alla on aika luontevaa puhua miehistä ja isistä. Ja siitä, miten isyyttä tuodaan esille, eli hienosti sanottuna representoidaan. Joskus facebookin kulta-aikoina isänpäivänä seinä täyttyi kuvista ja teksteistä, joissa esiintyi täydellisiä isiä ja täydellisiä lapsia ja rikkumattomia perheitä. Nykyäänkin vielä näkee vastaavia postauksia, mutta ei läheskään siinä määrin kuin aiemmin. Jos niillä haluttiin sanoa, että “katsokaas nyt, tältä näyttää hyvä päivä”, tarkoittaako postausten väheneminen siis sitä, että jos siitä ei julkaista mitään mihinkään somekanavaan, päivä ei ole hyvä. 

Tuskin sentään. Siksi minua kiinnostavat erityisesti sellaiset ihmiset, jotka eivät tee somepostauksia aamukahvista tai business-luokan penkistä, eivätkä jaa jokaista ajatustaan verkossa, vaan yksinkertaisesti nousevat ylös, vetävät alushousut jalkaan ja valmistautuvat päivään.

He eivät puhu resilienssistä. He elävät sitä.

Olen alkanut uskoa, että suuruus näyttää useimmiten ihan tavalliselta ja vakaalta – sellaiselta, josta ei tehdä suurta numeroa. 

Maailma saattaa joidenkin mukaan rakastaa näyttäviä liikkeitä, mutta sitä pitävät koossa pienet teot, joissa ihminen yksinkertaisesti on läsnä. Fiksaamassa jouluvaloja marraskuisessa puutarhassa paljain jaloin. Hakemassa irronneen soutuveneen järvestä kerrastossaan jupisematta, mutta leveä hymy huulillaan. (Eikä kukaan ota tilanteesta kuvaa. Tästä syystä myös tämän artikkelin kuvat ovat tekoälyn tuottamia ja niissä olevat hahmot todg:n virtuaalisia mallinukkeja).

Ei se ole sankaruutta. Se on läsnäoloa.

Haluaisin uskoa, että juuri sitä myös parhaansa yrittävät isät tekevät. Eivät tietenkään kaikki, eivätkä läheskään aina. Mutta riittävän moni, jotta lapset muistavat sen turvallisuuden tunteen, joka syntyy pelkästä läsnäolosta. 

Tästä päästään oikeasti kiinnostavan aiheen äärelle: miten voi puhua turvallisuudesta ja läsnäolosta, kun koko maailma tuntuu edelleen olevan sekaisin?
 
Olen huomannut joidenkin ihmisten aktiivisesti ajattelevan, että elämä tapahtuu heille. Ja että koko maailman vääryys on asettunut heidän ja onnellisuuden väliin pysyvästi.

Sitten on niitä, jotka tietävät, että elämä tapahtuu heidän kauttaan, heissä itsessään.

He ovat lakanneet syyttämästä säätä, pomoa, hallitusta tai vuosia. He vain valmistautuvat ja aloittavat uudestaan.

Se on hiljaista itseluottamusta, jolla ei ole mitään tekemistä kovaäänisen itsensä korostamisen tai mielikuvien luomisen kanssa. Niin, että mitä jos aito itseluottamus onkin vain sitä, että ottaa vastuun omasta elämästään eikä piiloudu olosuhteiden taakse tai etsi lakkaamatta syyllisiä. Että päättää olla sinut itsensä kanssa. Joku sanoi taannoin hienosti: itseluottamus on sitä, että pystyy elämään kaikkien kaapissa lurkkivien luurankojen, omien pimeiden puolien ja pieleen menneiden valintojen kanssa. Ne ovat olemassa, mutta eivät määrittele sitä mitä ihminen on nyt. 

Psykologeilla on nimityskin tällaiselle maadoittuneisuudelle. Martin Seligman puhuu kukoistuksesta. Se näkyy hetkissä, jolloin ihminen hyppää oman elämänsä kuskin paikalle ja lakkaa etsimästä itseään muiden mielipiteistä. Albert Bandura kutsuu sitä itsetehokkuudeksi; uskoksi siihen, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa elämäämme ja tekemisellämme on merkitystä.

Ilman itseluottamusta jäämme pelon ja häpeän vangiksi. Ja kun itseluottamusta on, toimimme eri tavalla, olemme läsnä, vuorovaikutuksessa ja saamme yhteyden myös toisiimme.

Todellisuus on mitä on: toinen toistaan hullumpia maailman johtajia, liian aikaisia aamuja, eriparisia sukkia, päiviä, jotka vaativat enemmän kuin mihin olimme varautuneet. Kierrepalloja, joista ei vielä herätessä tiennyt mitään. Silti voimme kohdata todellisuuden lempeydellä – olemalla läsnä, valmistautumalla ja vain ilmestymällä paikalle.

Tästä päästään takaisin tähän todellisuuteen ja lähestyvään isänpäivään.

Joka vuosi isät saavat samoja lahjoja – sukkia, mukeja, alushousuja. Mutta jospa tänä vuonna päätetäänkin katsoa asiaa eri näkökulmasta.

Ei tässä pelkistä alushousuista ole kyse. Kyse on rituaalista. 

Ja kuinka ollakaan, psykologeilla on paljon sanottavaa myös rituaaleista. Psykologit Michael Norton ja Francesca Gino pyysivät tutkimuksissaan osallistujia suorittamaan tai kuvittelemaan rituaaleja traumaattisten kokemusten jälkeen. Nämä rituaalit olivat yksinkertaisia ja näennäisiä: paperin repiminen, kynttilän sytyttäminen jne.

Rituaaleja suorittaneet ihmiset raportoivat vähemmän surua, enemmän kontrollia ja emotionaalista toipumista verrattuna niihin tutkittaviin, jotka eivät tehneet mitään. Rituaalit vähensivät ahdistusta muuttamalla raa'an tunteen tarkoituksenmukaisten toimien sarjaksi.

Rituaalit toimivat, vaikka osallistujat eivät uskoneet niihin, eli kysymys ei ole taikauskosta, vaan siitä, että näennäiselle toiminnolle annetaan merkitys. Rituaalit muuttavat avuttomuuden toimijuudeksi. Ne antavat muodon kaaokselle ja luovat tunteen "minä voin tehdä jotain", vaikka isossa kuvassa asiat eivät muutu.

Tämä on vain ehdotus, mutta ehkä haluat kokeilla uutta rituaalia yhdistettynä tuttuun toimintoon. Seuraavan kerran kun vedät jalkaasi alushousut, muistuta itseäsi: En voi tänäänkään valita olosuhteita, mutta voin valita, miten kohtaan ne. Enkä voi vaikuttaa siihen, mitä muut tekevät tai ajattelevat, mutta voin vaikuttaa siihen, miten itse toimin ja reagoin. 

Ja paras hetki päivästä todeta tämä hiljaa itsekseen on se kun vetää jalkaansa alushousut. Voit tehdä ihmiskokeen: osta isälle alushousut lahjaksi, kerro tämä tarina ja katso mitä tapahtuu.

Saatat sanoa, nehän ovat vain alushousut. Niinpä. Kunnes niistä tulee itseluottamuksen ensimmäinen kerros.

Ne ovat päivän ensimmäinen pieni päätös: olla läsnä, olla totta ja aloittaa alusta – hiljaa. 

Sellainen päivä, millaiset alushousut.

Itseluottamuksesta ja rituaaleista kiinnostuneille lisää luettavaa:

Seligman, M. E. P. (2011). Flourish: A visionary new understanding of happiness and well-being. New York, NY: Free Press.

Bandura, A. (1997). Self-efficacy: The exercise of control. New York, NY: W. H. Freeman.

Norton, M. I., & Gino, F. (2014). Rituals alleviate grieving for loved ones, lovers, and lotteries. Journal of Experimental Psychology: General, 143(1), 266–272.
 
Hobson, N. M., Schroeder, J., Risen, J. L., Xygalatas, D., & Inzlicht, M. (2018). The psychology of rituals: An integrative review and process-based framework. Personality and Social Psychology Review, 22(3), 260–284.